Tainalandia | rehtorin blogi

Taina Schorin-Keltto

Onko taiteella arvo? Jos on, miten se määritellään? Jos ei ole, miksi taidetta on?

Aloitan tanssitunnin lämmittelyillä. Näin saamme kehomme valmistautumaan siihen tekemiseen, joka kunkin tunnin aiheena on. Hitaasti, mutta varmasti etenemme kohti tunnin sisältöön liittyvien haasteiden käsittelyyn ja liikkeiden oikeaan suoritukseen. Opimme, kehitymme ja koemme asioita. Onko tarkoitus muuttaa käsityksiä liikkeestä? Ei aina. Onko tarkoitus saavuttaa jokin asetettu tavoite? Ei välttämättä. Onko tarkoitus jokin muu? Voi olla.

Maassamme on ainutlaatuinen järjestelmä nimeltä Taiteen perusopetus. Tuota toimintaa säätelee laki taiteen perusopetuksesta. Sen alla toimii satoja oppilaitoksia, joissa voi opiskella yhdeksää eri taiteenalaa. Valtio osoittaa tuohon toimintaan määrärahan, jonka tulisi tukea tasavertaisesti kaikkia taiteenalojen oppilaitoksia. Vaan eipäs tuekaan. Jostain kumman syystä meidän maassamme arvostetaan eri taiteenaloja todella erimääräisesti. Ainakin niitä tuetaan eriarvoisesti. Valtion budjetissa vuosittain taiteen perusopetukseen osoitetusta määrärahasta 92% menee musiikinopetukseen. Muut jakavat sitten jäljelle jääneen 8%. Mikäli jostain syystä määräraha kohoaa, tuostakin osasta taiteenalat jakautuvat 92-8 musiikin hyväksi.

Miten sitten muut taiteenalat voisivat kehittää opetustoimintaansa, innovoida uusia menetelmiä ja tuoda välillistä tuloa kunnalle/valtiolle? Homma on hankalaa, kun jatkuva taistelu olemassaolosta vie voimat.

Mitä tekee valtionkoneisto tässä kohtaa? Kehitetään uusi toimintamalli nimeltä ”Suomen harrastamisen malli”. Ajatus on kaunis. Kaikilla lapsilla tulisi olla mahdollisuus osallistua maksuttomaan harrastustoimintaan. Tässä mallissa ei vain nyt otettu huomioon sitä, miten käy niille taiteen perusopetuksen oppilaitoksille, joita ei tueta valtion/kunnan toimesta. Nämä ovat täysin riippuvaisia oppilasmaksuista ja näin oppilasmaksut nousevat. Kun oppilasmaksut nousevat, on yhä harvemmalla lapsella mahdollisuus osallistua taiteen perusopetukseen muissa taiteenmuodoissa. Vain musiikki jää jäljelle.

Mitä tästä sitten seuraa? Kannattaako kouluttaa tanssinopettajia, jos ei ole tanssioppilaitoksia tarjoamassa heille töitä? Ei ole tanssioppilaitoksia, jos valtio tukee maksutonta tanssinopetusta jumppaseurassa, mutta ei osoita määrärahoja taiteen perusopetuksen toimintaan tanssioppilaitoksissa. Tanssioppilaitosten on pakko luopua tavoitteellisesta tanssiopetuksesta ja ryhtyä tarjoamaan jotain muuta toimintaa tai ne kaatuvat. Taiteen perusopetuksen tulisi kuitenkin vastata opetussuunnitelmaltaan ministeriön asettamia vaatimuksia, olla maalaajuisesti saman sisältöistä ja yhteismäärällisesti arvioitavaa toimintaa.

Miten tanssioppilaitoksen toimintaa kehitetään, jos pandemian sulkujen ja rajoitusten jälkeen oppilasmäärät ovat alle 60% aiemmasta, taloudellista tukea ei ole tarjolla ja valtio ryhtyy kehittämään kilpailevaa toimintamallia?

Itse haluaisin nähdä taiteen perusopetuksessa tulevaisuuden myös muilla taiteen aloilla kuin musiikilla. Taiteen arvo on lasten ja nuorten kasvun ja kehityksen tukijana. Tanssi antaa niin paljon harrastajalleen, ettei sitä voi edes tajuta ellei ole itse kokeillut. Tanssi on sekä liikuntaa että taidetta. Sitä voi lähestyä eri tavoin eri aikoina ja siitä löytää jatkuvasti jotain uutta ja ihmeellistä. Nyt on aika tanssia!

Suomi toimii kahdella eri kalenterilla. Me elämme osittain tammikuusta joulukuuhun toimivalla ajattelulla ja teemme uuden vuoden lupauksia aina vanhan vuoden päättyessä. Kuitenkin kaikki toiminnallinen uusi alkaa elokuussa. Lapset aloittavat kouluvuoden, opiskelijat aloittavat opintonsa ja aloitamme myös uudet harrastukset aina syyskauden alussa. Kaikkien oppilaitosten uusi vuosi alkaakin elokuussa syyslukukaudella.  Nyt olemme harrastusvuoden alkumetreillä.

Pandemia sulki ison osan harrastusmahdollisuuksista ja vaikka rajoitukset päättyivät jo kalenteri vuoden 2022 ensimmäisen neljänneksen jälkeen, elää moni vielä hyvin rajattua elämää. Erityisen huolissaan yhteiskunnan päättäjien taholta ollaan lapsista ja nuorista, joihin nuo rajoitukset vaikuttivat kipeimmin. Olutravintolat ovat täyttyneet, mutta harrastustoiminnat eivät ole elpyneet.

Mikä siis muuttui pandemian aikana?

Opimme olemaan kotona ilman ulkopuolisia toimintoja. Aluksi tuo oli hurja shokki, mutta kahden vuoden kuluessa tuohon totuttiin ja siitä alettiin jopa nauttia jossain määrin. Kun rajoitukset loppuivat, eivät ainakaan tanssioppilaat palanneet sankoin joukoin takaisin saleille. Osa tietenkin palasi ja se on hienoa, mutta uudet aloittavat tanssioppilaat ovat vähentyneet pandemiaan edeltävästä ajasta yli 30%. Miksi? Eikö tanssi enää kiinnosta vai onko elämässä tarjolla paljon muita asioita?

Suomi on mahtava paikka elää ja meidän päättäjämme ovat myös sen kannalla, että jokaisella lapsella tulisi olla harrastus. Tuohon ajatukseen on muutaman kuluneen vuoden aikana panostettu yli 17 milj. €/ vuosi. Toiminnan nimi on ”Suomen harrastamisen malli”. Tarkoituksena on taata jokaiselle lapselle maksuton harrastus lähellä kotia. Ajatus on, että tuo harrastus voi olla jotain matalan kynnyksen toimintaa eikä siihen tarvitse sitoutua pidemmäksi aikaa.  Kunhan nyt hiukan aikaa tekee jotain jossain. Hieno ajatus varmaan, mutta vääristääkö kuvan siitä, mitä on harrastus? Harrastus on mielestäni eri asia kuin kiva tekeminen. Harrastus tuo taitoja, kehitystä ja uutta osaamista ihmisen elämään. Siihen pitää sitoutua ja tuon sitoutumisen palkaksi edistyy ja kehittyy. Aina ei tietenkään ole tarkoitus kehittyä huippuosaajaksi vaan kehittyä ymmärtämään harrastuksensa nyanssit ja sen sisältö. Eli oppia jotain uutta.

Suomen harrastamisen malli on selvästi vaikuttanut ainakin tanssinopetuksen oppilasmääriin. Lajiamme tarjotaan nyt erilaisissa kerhoissa ja liikuntaseuroissa siten, että ohjaajina eivät toimikaan koulutetut tanssinopettajat vaan lajia aiemmin harrastaneet henkilöt. Ei siinä mitään pahaa ole, jos tanssinopetuksen valtiollinen tuki olisi sellaista, että me voisimme sitten vain vastaanottaa ne harrastajat, jotka ovat päättäneet sitoutua ja haluta oppia lajiamme. Näinhän toimii musiikinopetus. Musiikkioppilaitoksia tuetaan siten, että näiden omarahoitusosuus jää usein alle 15% . Tanssioppilaitoksilla toiminta perustuu täysin oppilasmaksuihin, joten haastava tilanne kokonaisuudessaan.

Miksi maamme päättäjät eivät arvosta tanssinopetusta, mutta näkevät musiikinopetuksen kehityksen tukemisen niin arvokkaana, että 92 % taiteen perusopetukseen budjetoiduista määrärahoista ohjataan musiikinopetukseen? Kuitenkin halutaan, että lapset harrastavat, liikkuvat ja ovat aktiivisia. Tanssi ei saavuta päättäjien suosiota, vaikka on selvää, että lajimme lisää sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia.

Minusta olisi nyt aika jälleen sitoutua, haluta oppia ja kehittyä, liikkua, pitää hauskaa ja olla yhdessä.

Nyt on aika tanssia!

Jälleen alkaa uusi kausi. Tuossahan se maanantaina aloitellaan. Kesä oli kuin hupsahdus, vaikka todellisuudessa viimeksi olen ollut opetushommissa kahdeksan viikkoa sitten. Aika vaan rientää (kun on hauskaa sanovat).

Kesään mahtui kuitenkin melkoisesti vipinää ja vilskettä. Mahtavat kesäleirit vetivät lähes 400 tanssivaa nuorta eri päiväleireillemme. Leireillä kokeiltiin uusia lajeja, tutustuttiin uusiin tanssikavereihin ja vietettiin mahtavaa aikaa. Minulle nuo leiriviikot ovat ihana breikki arjesta rehtorina. Leirillä saa olla vähän hassu, ei niin vakava Taina. Minun osuuteni noilla leireillä on perinteisesti ollut ”muonamummo” eli vastaan huollosta. Ja hyvää palautetta on tuosta tullut. Eikö ikiaikainen totuus ole ollut: ”Hyvä ruoka, parempi mieli” ja kun paljon tanssitaan ja liikutaan, on jaksamisen kannalta tärkeää oikea syöminen. Tämä pätee leirillä ja ihan normaalissakin treeniarjessa.

Heinäkuussa suuntasimme Chicagon Steppifestivaaleille ja viikko rytmissä ja paukkeessa hujahti nopeasti. Olipa ihanaa tavata taas pitkäaikaisia Steppikamuja ja kohdata uusia tuttavuuksia. Kovasti vain edelleen tanssimaailmaa nuo pandemian jälkimainingit heiluttelevat edelleen. Tanssinharrastuksen tilanne näyttää olevan globaalisti sama eli osa harrastajista ei ole palannut saleille ja ala on vaikeuksissa tuosta johtuen. Meidän kaikkien on pyrittävä vakuuttamaan täällä kotimaassa päättäjät siitä, että tanssioppilaitoksia on tuettava selviytymisessä, sillä pandemia ja sen hoito osui vahvasti tanssinopetukseen ja sen rakenteisiin. Etäopetus tanssinosalta toi toki iloa harrastajien arkeen, mutta ei se mitenkään vastannut normaalia opetusta. Onneksi saamme jälleen tanssia yhdessä.

Heinäkuussa myös mahtava toimistoväkemme sai uusia voimia, kun Oona, Ella ja Anne aloittivat joukossamme. Minulle merkitsee paljon se, että toimistomme toiminta sujuu kuin tanssi.

Me aloitamme syyskauden iloisesti Espan lavan esityksillä sunnuntaina 20.8. klo 13 ja 15. Tuolloin lavalle kiipeävät meidän EK-ryhmämme ja muutamia perusoppilasryhmiä. Koska meillä on alkamassa tässä juhlakausi (40 vuotta) niin perinteitämme kunnioittaen tuomme näkyville alkujuuriamme eli STEPPIÄ STEPPIÄ!

Tietenkin mukana on muitakin lajeja ja paljon kaikkea hauskaa.

Mukavalla jännityksellä aloitetaan siis kausi. On aika ilmoittautua uusiin ryhmiin, kokeilla uusia lajeja ja tuoda kaveritkin treenaamaan. Nyt pitää kaivaa esiin kaikki treenikamat, kengät, tossut, trikoot, nutturaverkot, polvisuojat ja pakata treenikassit. Tulkaa tapaamaan meitä Manskulle, Yrjönkadun liikkeeseen tai Leppävaaran toimipisteeseen.

Nähdään pian!

Kausi alkaa 16.8.2021. Tarjolla on taas mahtava kattaus lajeja, tasoja ja tunteja.

Olemme varustaneet kaikki salimme etäopetusvälineistöllä, joka varmistaa etätuntikokemuksen olevan lähes lähitunnin veroinen. Opettajamme ovat valmiita jatkamaan hybridimallilla opetusta ja te voitte valita vapaasti, miten kulloinkin osallistutte, ihan kaikilla tunneilla. Suuret, ilmastoidut salimme mahdollistavat turvavälien huomioimisen. Tiloihimme pääsee kulkemaan siten, että ylimääräiset kohtaamiset ovat mahdollisimman harvassa ja lyhyitä. Ryhmäkokoja on sopeutettu tilojen mukaan ja olemme pyrkineet tekemään kaikkemme, jotta tanssitunneille voisitte osallistua terveysturvallisesti ja luottavaisesti. Onnistuimmehan tuossa jo viime kaudella, sillä kouluummehan jäljitettiin koko kaudella vain kaksi altistumista, joista ei jatkotartuntoja seurannut. Hyvin meni ja pidetään kiinni siitä, että niin menee jatkossakin. Kevätjuhlatkin saatiin järjestettyä ja voi kuinka hienosti ne menivät. Kesäni on mennyt noita tallenteita katsellessa.

Media on kuluneen vuoden ajan keskittynyt tiedottamaan siitä, miten paljon kulloinkin on tartuntoja milläkin alueella. Minä en ota kantaa siihen, onko tuo hyvä vai huono asia, mutta jotenkin karmivalta tuntui, kun 90-vuotias isäni vertasi kokemustaan tuosta tiedotuksesta talvisodan aikaiseen pikkupojan kokemukseen. Silloin hänen mukaansa tiedotettiin jatkuvasti kaatuneista, haavoittuneista ja kadonneista ja nythän on tartunnat, sairaalaan joutuneet ja menehtyneet. ”Kauhunkertomuksia” sanoi isä. Tuo sai minut miettimään. Elävätkö nyt lapset ja nuoret ”kauhunkertomuksien” parissa?

Tänään katselin aamuteeveen lähetystä, jossa lapsiasiainvaltuutettu totesi, että kaikki Covid-19 tiedotus mediassa on kohdistettu aikuisille eikä mistään ole löytynyt sellaista tiedotusta, jossa olisi otettu huomioon lapsen ajattelun luonne. Tosiaan siis kauhunkertomuksiahan nuo ovat olleet. Osa meistä aikuisistakin on jatkuvan pelonkokemuksen ympäröimänä, joten miten lapset ja nuoret tämän kokevat. Rajoitukset ja sulut ovat osuneet vahvasti lapsiin ja nuoriin. Harrastukset ovat keskeytyneet, sosiaaliset suhteet katkenneet, perheissä on ahdistusta ja tilanne on kaoottinen koko maailmassa. Luovi siinä sitten oman kehittyvän mielesi ja erilaisten sisäisten kuohuntojesi kanssa. Isäni voi olla oikeassa, ehkäpä kokemus on samanlainen ja tässä joudutaankin vielä melkoisten toimien eteen, jotta lapset ja nuoret tästä toipuvat. Varmasti tutkijoilla riittää vuosikymmeniksi töitä selvittää näiden pandemia vuosien tuhojen lopullinen saldo.

Minä toivon, että te vanhemmat ryhdytte luottamaan siihen, että tästäkin selvitään. Lasten täytyy saada olla lapsia ja nuorten kokea erilaisia ikäkauteen kuuluvia asioita. Harrastuksiin voi siis osallistua, vaikka tosiaan tuo pandemia vaanii edelleen. Pidetään huolta siitä, että niin voi tehdä. Painotetaan turvavälejä ja käsihygieniaa. Käytetään maskeja käytävillä ja tiloissa, joissa niin voi tehdä. Huolehditaan toisistamme niin pandemian taltuttamiseksi, mutta myös sen osalta, miten oikeasti jaksamme. Ei vastata arkiseen kysymykseen ”Miten voit?” sanomalla ”ihan hyvin”, jos siltä ei tunnu. Kerrotaan ääneen, miltä oikeasti tuntuu. Se voi helpottaa. Harmittaa, ottaa päähän, en jaksa enää, väsyttää. Ihan oikeutettuja tunteita ja niitä saa ja pitää jakaa, jos siltä tuntuu.

Toki jos tuntuu toiselta: Ihanaa kun pääsee tunneille, mahtavaa nähdä kavereita, jipii koulu alkaa, vedetäänkö oikee hikitreeni, mun tossut on hukassa, kuka on syöny mun eväät jäikkäristä…kaikui eilen saleilla ja voitte uskoa, että rehtoria hymyilytti! Me jaksetaan, kunhan tuetaan toisiamme. Ei lueta niitä ”kauhunkertomuksia” ihan joka päivä, vaan otetaan ihan pikkasen vapaata ja nautitaan myös elämästä.

Syksy on ollut kova, joka suunnalta. Virustilanne on vaikuttanut kaikkeen ja jatkuva kaiken pelko on ottanut voimille, meille kaikille.

Uudenmaan tartunnat alkoivat lisääntyä voimakkaasti ja se tietenkin lisäsi kaikkien huolitaakkaa.

Monille oppilaistamme viime kevät oli todella rankaa. Vaikka voi tuntua oudolta ajatukselta, että tanssi voisi olla jonkun elämän suurin sisältö, se todellakin sitä monelle on.

Kevään ajan kannoin huolta oppilaistamme, henkilökunnastamme ja tietenkin myös itsestäni ja perheestäni. Kymmeniä viestejä siitä, kuinka lapset eivät voi hyvin. Kymmeniä viestejä henkilökunnan ikävistä tilanteista ja siitä, kuinka minun tulisi jotenkin pystyä auttamaan tilanteessa, tietenkin tulisi, olenhan vastuussa henkilökunnastani ja välitän heistä.

Vihdoin tuli syksy ja pääsimme takaisin tanssimaan, voi sitä riemua. Iloisia ilmeitä, innokkaita tanssijoita ja paljon paljon mukavia tanssihetkiä.

Parasta oli erään äidin yhteydenotto, joka kertoi tyttärensä alkaneen oireilla todella pahasti kevään aikana. Kesän tanssileirit toivat jälleen hymyn tyttären kasvoille, sai hänet juttelemaan perheelle ja olemaan oma itsensä. Minä uskoin ja toivoin, vaikka tietenkin kaikki tämä vaikutti toimintaamme vahvasti.

Koulumme on toiminut 35 vuotta ja olen erittäin ylpeä siitä. Tänä syksynä meillä ei ole ollut altistuksia. Olemme tehneet lujasti töitä erilaisten mallien kehittämiseen, joissa tilojamme käytetään siten, ettei altistumisia pääse syntymään. Ryhmämme ovat pieniä ja salit isoja.  Nyt tulleet rajoitukset ovat outoja. Ravintolassa saa istua vastakkain, vierekkäin, sylikkäin ja lähekkäin, kunhan tuo lopetetaan klo 23. Tanssitunnit pitää lopettaa. Tilaisuuksiin saa osallistua 10 henkeä, tilan koosta riippumatta. Onko ravintola iltatilaisuus ja minkä kokoisessa tilassa nuo 10 henkeä saavat tilaisuutta pitää?

Meillä oppilaalla on käytössään 5 neliötä tilaa tanssitunnilla, turvavälit siis hoidettu. Tunneilla voi käydä vain sama väki, ei jatkuvasti vaihtuva joukko. Kukaan ei tule tunnille oireisena ja maskeja käytetään mahdollisuuksien mukaan, nyt entistä tiukemmin. Tilat on vahvasti ilmastoituja, tänä syksynä kukaan ei tuosta ole valittanut, mutta aiemmin sitä pidettiin ”liian kovana”. Korkeutta tiloissamme on 4-7 m salista riippuen eli ilmatilaa on.

Joulu tulee aivan pian. Nyt pitäisi sulkea talo, esitykset jo siirsimme. Lomauttaa henkilökunta (Hyvää joulua kaikille) ja kertoa lapsille, että vaikka aikuiset voivat jonotta Ideaparkin halpiskamoja, juoda kaljaa klo 23 asti ja istua ravintoloissa ja kahviloissa, me emme saa tanssia, koska joku jossain on nyt päättänyt, että tanssitunnit, joilla ei tietojeni mukaan yhdessäkään Uudenmaan tanssioppialaitoksista ole ollut tartuntoja, pitää lakkauttaa. Minun pitäisi kertoa koko upealle henkilökunnallemme, että Joulusta tuli nyt selkeästi kuivempi. Meidän henkilökunta ei ole vastuuttomasti rientänyt jonottamaan joukkoihin vaan on kiltisti miettinyt, mitä voi ja ei voi tehdä, jotta koulu voidaan pitää auki ja onnistuneetkin tuossa. Ravintolat, konsertit ja juhlat on Footlightin porukalta siirretty myöhempiin aikoihin, nyt on kannettu vastuuta siitä, että jaksamme ja voimme pitää koulun auki. Minä haluan, että henkilökuntamme luottaa työpaikkansa säilymiseen, luottaa siihen, että me teemme kaikkemme, jotta työt jatkuvat. Näinhän kannamme myös yhteiskuntavastuumme ja maksamme veromme. Jos kaikki laitetaan kiinni, loppuvat verotulotkin.

Jos nyt sulkisimme ovet tuo suosituksen vuoksi, ei oppilaillemme syntyisi korvausoikeutta menetykseensä. Jokainen, joka ei nyt halua osallistua lähiopetukseen, voi korvata tuntinsa normaalin korvauskäytäntömme mukaan. Koulullamme on myös onlineverkkotunnit, joihin voi osallistua kotoa käsin, mikäli kotiolot tuon turvallisesti mahdollistavat, kaikilla ei näin ole. Yritämme siis täyttää kaikkien toiveet ja samalla huolehtia myös siitä, että kun tilanne sallii, olemme täällä ja voimme hyvin.

Emme vähättele tilanteen vakavuutta, mutta emme ymmärrä, miksi nyt sitten vain suositellaan, jos olisi tosiaan tärkeää sulkea yhteiskunta? Miksi sitten ravintolat ja kahvilat pysyvät auki nuo viikot, jos sulut voisivat pelastaa tilanteen? Lapset ovat kuitenkin koulussa ja siten siis hyvinkin läheisissä kontakteissa toistensa kanssa.

Älkää siis tuomitko julkisesti sitä, että me teimme tämän päätöksen. Mikäli tilanne niin vaatii, teemme uuden päätöksen.

Joululomaa vietämme kuitenkin 21.12.2020-3.1.2021, tuolloin tulee luonnollinen katko lähiopetuksessa. Ymmärretään toisiamme ja suhtaudutaan suvaitsevaisesti kaikkiin toiveisiin ja ajatuksiin. Huolehditaan toisistamme, myös muissa merkeissä kuin covid-tartuntojen osalta.

En suostu pelkäämään- en mitään tästä kaikesta. Eniten minua pelottaa ajatus siitä, mitä tämä kaikki tekee yhteiskunnallemme. Tämä ei tietenkään tarkoita, että suhtautuisin välinpitämättömästi virustilanteeseen, ei tietenkään. Se tarkoittaa sitä, että haluan elää myös vuoden 2020 ajan siten, että siitä jää mieleen muutakin kuin pelko ja painostava olo. Ne tulevat kaupan päälle ihan pyytämättäkin.

Eilen syttyi toivon majakka. Lopetin tuntini yhdeksältä. Tunti oli edistyneiden steppi, joka on minulle jo tuttujen tapaamista (oppilaat käyneet tunneillani jotain 10-30 vuoden ajan). Treenit sujuvat aina sekalaisten sutkausten ja yleisen huumorin siivin. Hikeäkin pukkaa pahasti otsaan. Tunnin jälkeen juttelin yhden oppilaani kanssa, joka oli varsin tuohtunut/peloissaan siitä, että nyt jälleen mediassa kerrotaan rajoitettavan aikuisten harrastustoimintaan. Oppilaani huokasi tuskastuneena: ”Oli kyllä todella mustaa koko kevät. Asun yksin, olin etätöissä eikä voinut harrastaa. Ei ollut tosiaankaan helppoa henkisesti selvitä tuosta. Nyt on paljon parempi, kun saa edes tanssia.” Olen aivan samaa mieltä. Nyt pitäisi jo ryhtyä miettimään aihetta mitä sitten kun… Nyt pitää pelastaa jo koko yhteiskunta; yritykset, työpaikat, ravintolat, harrastustoiminta ja kaikki, mihin osallistuimme ennen koronan rantautumista. Erityisesti pitää pelastaa meidät kaikki siltä, että lamaannumme ja lopetamme elämisen sekä olemisestamme nauttimisen. Zombit eivät saa vallata katujamme.

Tottakai on kamalaa, että tähän pahuksen virukseen on menehtynyt paljon ihmisiä, mutta yhtä kamalaa on, jos noiden kuolemien/sairastumisten ehkäisemisen tuloksena syntyy surua, yksinäisyyttä ja lisää kuolemia. Ei Ei Ei. Nyt ei saa pelätä vaan pitää olla tarkkana ja miettiä, mikä on se, mikä tuo iloa elämään ja miten se tehdään niin, ettei synny tartuntoja. Ei holtitonta heilumista vaan tarkkaa toimimista.

Keskusteltuani tämän oppilaani kanssa, törmäsin matkalla kotiin vielä kahteen balettioppilaaseemme. Tuntui todella mukavalta kuulla, että heidän mielestään olemme onnistuneet hyvin tuossa turvaväliajattelussamme. Salimme ovat suuria ja ilmastoituja, ei siis mitään virusloukkuja. Olemme varanneet vähintään 5 m2/ tanssija ja balettitunneilla tankotilaa 1,5 m jokaiselle. Näin turvavälit on varmuudella säilytettävissä. Koska olemme jo kahden vuosikymmenen ajan panostaneet tiloihimme, ovat myös aulamme  tilavia, eikä tunnille mennessäkään tule ruuhkaa. Pukuhuoneiden käytön voi säädellä niin, että ei tarvitse olla ”pylly vasten pyllyä”. He siis kokivat hyvin turvalliseksi ja pelkovapaaksi tunnille osallistumisen. Kiitosta sain myös koulumme päätöksestä antaa kevään lähiopetuksen tunneista hyvitystunnit eli oppilaat ovat voineet käyttää nuo keskeytyneet tunnit pois syksyllä. Ei tätä tanssinopetusta oikein voinut tehdä etänä. Kenen olohuoneessa mahtuu tekemään piruetit ja isot hypyt tai kenen eteisessä on tilaa juosta ”salin poikki”. Kyllä näihin tarvitaan treenisali, opettaja ja kiva ryhmä.

Me myös päätimme kaikesta huolimatta järjestää oppilaillemme mahdollisuuden osallistua kauden päätösnäytökseen, keväällä nuo jäivät tanssimatta. Taiteenperusopetukseen esiintyminen kuuluu oleellisena osana, mitä varten treenaamme, jos emme pääse esiintymään? Oppilaat ovat ottaneet tiedon ilolla vastaan. Nyt mietimme vastuullista tapaa nuo esitykset järjestää. Se tarkoittaa riittäviä pukuhuonetiloja, yleisömäärän puolitusta ja mahdollisesti muita järjestelyjä, mutta me selviämme ja onnistumme kyllä. Emme toki onnistu yksin, tarvitsemme teitä ja tukeanne.

Maskit päälle ja katsomoon tai kahvi kourassa sohvalle nauttimaan esityksistämme. Yksi asia on kuitenkin varma: We dance better together!

Näytöksiä odotellessa!

Kauhukevät katkaisi koulumme 35-vuotisjuhlat niin että napsahti. Poissa olivat iloiset ompelutalkoot, huvittuneet leivontaillat ja koko kihelmöivä näytöksen teko suhina. Lopulta ei tanssittu edes kevätnäytöksiä. Kaikki noihin tehty työ ja uhrattu aika tuntui valuvan hukkaan. Ja mitä tämä kaikki tarkoitti koulullemme?

Tietenkin, kuten kaikille toimijoille koko maassa, suurta taloudellista epävarmuutta ja sitä, että pelko ja ahdistus alkoi vallata kaikkien mielet. Osalle koulumme opettajista tuo toimi kannustimena muuttaa elämänsä suunta. Joku päätyi muuttamaan pois Helsingistä, koska ”tuolla maalla” tuntui olevan turvallista, joku ryhtyi perustamaan perhettä ja ryhtyipä muutama jopa meidän koulumme kilpailijaksi. Pääosin henkilökuntamme pysyi kuitenkin vakaana ja alkoi kehittää selviytymisstrategiaa.

Erilaisten virkamiehiltä satujen ohjeiden perusteella ryhdyimme tuottamaan digitaalista tanssinopetusta. Voi miten hassunkurinen ajatus tuo oikeasti onkaan. Millainen on se tanssitunti, joka tehdään ilman tanssisalin lattiaa, ilman peilejä, ilman koreografian ryhmää, ilman isoja liikkeitä, ilman piruetteja, koska niissä voi oppilas kaatua tai ilman, että opettajasi näkee sinut kokonaan ja tehokkaasti, jotta hän voi korjata virheesi?

Kokeilimme aika montaa olemassa olevaa etätyökalua, mutta ne on tarkoitettu tilaisuuksiin, joissa istutaan ja ollaan paikallaan. Ei toiminut Teams tai Skype näissä hommissa. Päädyimme siis tarjoamaan teille virikkeeksi ja tekniseksi tueksi joukon videoituja opetusohjelmia, joita saatoitte katsoa teille sopivassa ajankohdassa teille sopivan määrän kertoja. Iloksemme otitte nuo hyvin vastaan. Tuota toimintaa aiomme nyt syksyn käynnistyttyä ryhtyä kehittämään. Pyrimme tarjoamaan jouluun mennessä kattavan tuntivalikoiman noita online-tunteja, joilla voitte tarvittaessa täydentää ryhmissä tehtyjä harjoituksia.

Nyt vaan pidetään mieli korkealla, palataan takaisin tanssimaan ja tanssitaan yhdessä. Niin kaikki ikävät viruskeväät ja juhlimattomat juhlat sekä pitämättömät kevätjuhlat unohtuvat. Tutut opettajat ovat ottaneet palaajat vastaan avosylin, joskin turvavälien päästä. Te, jotka ette ole vielä tunneille uskaltautuneet, voitte tehdä sen hyvillä mielin, sillä kuten muistatte, Footlightin salit ovat kaupungin suurimmat eli siten turvavälien osalta meillä on hyvä tilanne. Uusista opettajistamme on ensimmäisen jakson aikana muodostunut aitoja Footlightilaisia ja sama tuttu meno on onneksi palannut keväällä hiljenneisiin saleihin.

Meille on alkanut uusi normaali.

Mikä on kivijalkaliikkeen painajainen? Sisään tullut asiakas ei löydä mitään ostettavaa.  Minä koin todellisen onnistumisen tällä saralla eilen. Meillä on ollut todellinen flunssa-aalto porukassa viime viikolla. Lopulta pystyssä vain sen verran väkeä, että saimme juuri pidettyä kaikki pisteet auki ja minä yksin Bulsalla.

Olin tekemässä tossusovitusta ja liike muutenkin melko täynnä väkeä. Sisään tulee asiakas, joka siirtyy kenkähyllylle, viipyy hetken ja on lähdössä pois. Minä pikaisesti kysymään, olisinko voinut auttaa. ”Etsin mustia kenkiä, mutta ei teillä ole mitään kiinnostavaa” Minä kaukovilkaisen hyllyämme ja huomaan, että yksi malleista ei ole näytillä. ”Tuolta puuttuu minusta kaunein mallimme, ehditkö vilkaista?” ”No tuo nyt sitten.” Asiakas mieltyi kenkiin ja löysin hänelle myös toisen parin ale hyllystämme. Asiakas kiitteli palveluani ja naureskeli, että nyt hän ymmärtää kivijalkaliikkeen merkityksen-palvelu. Hän osti molemmat kengät ja kertoi jakavansa kokemuksensa kavereilleen. Olin niin tyytyväinen, että loppuillan kiire ei tuntunut enää missään. Vasta liikkeen sulkemisen jälkeen huomasin, että kaadun se minäkin, nyt sinkkitabletit kehiin.

Matkalla töihin tänään, pääsin auttamaan lähimmäistä. Edessäni kävellyt naishenkilö liukastui ja kaatua mätkähti Kampin kuraan. Riensin apuun ja hän yritti nousta. Eipä onnistunut. Selkään ja lonkaan sattui kuulemma ihan ….nasti. Uskoin hyvin. Ei auttanut kuin soittaa paikalle ambulanssi ja sillä aikaa potilas joutui makaamaan sateessa ja kurassa.

Itselleni on noita liukastumisia sattunut kohdalle kymmenien vuosien aikana satoja. Välillä huiskahtaa ihan peffaleen asti ja joskus tekee uskomattoman koreografian ja pelastautuu jatkamaan matkaansa ilman maakontaktia. Koskaan en ole noiden kohdalla ambulanssia tai edes sairaalahoitoa tarvinnut. Kerran kyllä lääkärin kun tuiskahdin takapuolelleni ja mursin häntäluuni. Siitäkin toivuin nopeasti. Miksi minä selviän pienemmillä vaurioilla kuin tuo (muuten minua yli 10v. nuorempi nainen tänään)? Uskon vahvasti, että siinä on kyse vartalonhallinnasta, joka tulee sivutuotteena vuosien tanssiharrastuksesta. Teinpä nopean gallupin tavatessani aikuisbalettioppilaitamme kahvilla Bulevardilla: ”Miten on tytöt, kun jalka lipeää, mitä tapahtuu?” Ja niin alkaa huikea sorina siitä, miten kukakin kyseisestä viidestä naisesta on huiskahtanut, tuiskahtanut ja suihkinut mihinkin suuntaan. Välillä on kassit lennelleet ja joskus on joku nilkka vähän niksahtanut mutta… ei vaurioita kenelläkään, ei edes kuraantuneita takkeja tai revenneitä housuja. Hyvä me!

Baletti on selvästi, kaiken muun hyvän lisäksi, kuin vakuutus tulevaisuudelle. Vahva selkä, hyvät jalkalihakset ja tasapanon hallinta ovat asioita, jotka kehittyvät nopeastikin baletin parissa. Noista ominaisuuksista nauttii varmasti ihan jokapäiväisen elämän käänteissä. Lisäksi tulee virkistynyt mieli ja mukavia uusia tuttavuuksia tunneilta. Aikuisbalettilaiset pitivät tätä erinomaisena kokonaisuutena. Nämäkin naiset ovat kaikki aloittaneet balettiharrastuksen vasta aikuisina. Toki muutama oli joskus lapsena käynyt lajia kokeilemassa, muttei siitä ollut harrastusta tuolloin tullut, vasta myöhemmin puri balettikärpänen. Nyt kaikki käyvät 2-3 krt viikossa tunneilla ja harrastus on tärkeä osa omaa hyvinvointia.

Koulussamme on vahva aikuisbalettiosasto ja opettajamme ovat huikeita alansa osaajia. Nyt jos koska on hyvä toteuttaa pitkäaikainen haave ja suunnistaa balettitunnille. Tiedä vaikka jo ensivuoden liukkailla olisit paremmassa kuosissa ottamaan vastaan mitä luonto tuo eteesi.

Miten palvella asiakasta hyvin?

Koska tyytyväisyys on tunne ja se siis muodostuu omista kokemuksista kussakin tilanteessa, olemme varsinkin me palveluntarjoajat todella liemessä. Kaikkia ei voi aina miellyttää.

Viime aikoina olen yrittänyt kuunnella teitä oppilaitamme erityisen tarkalla korvalla. Joulunäytöspaikkaa ja aikaa valitessamme sain seuraavia toiveita

Vaikka toiveita ei sinällään ole paljon, ovat ne mahdottomia täyttää.

Koska toimimme täysin oppilasmaksujen varassa, joudumme rahoittamaan kaikki esityksemme lipputuloilla. Olemme jo kymmenien vuosien ajan toimineen Aleksanterin teatterissa, mutta viime keväänä kävi selväksi, ettei tuo ole paras ratkaisu kaikille. Oli selvää, että lipun korkeampi hinta vähentää katsojia ja näin osa innokkaista katsojistamme jäi pois näytöksestä. Vaikka näytöksemme ovat todella upeita, kiinnostaa teitä tietenkin eniten tuo oman lapsenne esitys. Päädyimme etsimään uutta paikkaa.

Nyt kokeilemme erilaisia toimintamalleja ja olemme Arabia salissa. Ainakin toimintaympäristöltään Pop Jazz opisto sopii meille. Lyhyellä tuttavuudella voin sanoa, että talo on täytetty joustavilla ja asiansa osaavilla ihmisillä. Ystävälliset vahtimestarit ovat taipuneet vuoksemme jo nyt useasti. Koska tila on pienempi ja siten edullisempi, saatoimme laskea lipun hintaa 50%. Tuo tietysti toi lisää yleisöä ja niin osa näytöksistämme onkin loppuunmyytyjä. Tilaan kuitenkin mahtuu 300 katsojaa eli mikään ihan pieni tila tuo ei ole. Olen pahoillani siitä, että osa teistä heräsi, markkinoinnistamme huolimatta, vasta muutama päivä ennen näytöstä, noita lippuja ostamaan. Kuitenkin yritimme parhaamme mukaan teille tiedottaa tilan koosta ja suosittelimme tekemään tuon lippuhankinnan ajoissa.

Siihen emme taivu, että varaisimme lippuja vanhemmille etukäteen. Tuo vaatisi sen, että kaikkien olisi nuo liput sitten pakko hankkia. Tuolla menettelyllä meillä olisi ollut n. 80 lippua/näytös myymättä vielä eilen ja ne perheet, jotka haluavat tuoda suuremman joukon taiteenystävistä katsomoon, olisivat jääneet rannalle. Niin tai näin, tyytymättömiä asiakkaita olisi ollut kuitenkin.

Olemme nyt siis pyrkineet järjestämään varapaikkoja katsomoon teille 35 vanhemmalle, jotka ette ehtineet lippujanne saada. Meille on tärkeää, että kaikki näkevät upeat esityksemme ja pääsette mukaan nauttimaan tanssinriemusta. Sopu sijaa antaa sanotaan ja toivottavasti tuo on totta.

Kehitetään yhteistyötä ja toimintaa ja toivottavasti löydämme malleja, jotka miellyttävät teitä tai ainakin ovat mielestänne edes ok.

Joulunäytöksiä kohden

Kevätjuhlat lähestyvät ja koko talo kihelmöi jo tulevan näytöksen odotusta. Me opettajat suunnittelemme puvustusta, valoja ja viimeistelemme kuvioita. Viikko viikolta tunnelma tiivistyy ja pian olemme tositoimissa Aleksanterin teatterissa.

Lipunmyynti alkoi eilen vilkkaana. Olemme kuluneiden vuosien aikana rakentaneet yli 80 oppilasnäytöstä. Jokaiseen on upotettu satoja tunteja työtä ja aina kun olemme saaneet palautetta, olemme sen vastaanottaneet niin hyvässä kuin pahassakin. Aika vähän on ikäviä kommentteja tuohon määrään tekemistä tullut. Iloiset oppilaat ja tyytyväiset vanhemmat ovat paras palkinto meille työstämme.

Eilen toimistopäällikkömme Oskari huomasi lipunmyyntisivustolla olevan tapahtumaan liittyvän arviosivun. Viime vuoden kevätjuhlasta oli kymmenen arviota. Minä ryhdyin innolla lukemaan. Yksi toisensa jälkeen oli tapahtumaamme kehunut. Oh miten röyhistin rintaani. Ylpistyin kerta pamauksella. Vaan ylpeys käy lankeemuksen edellä ja niin tässäkin. Viimeinen (1/10) arvioitsija ei ollut viihtynyt esityksessä. Hän arvioi kaiken olleen kehnoa ja jopa minun perinteisen tervehdykseni olleen liian pitkä ja sisältäneen sisäpiirin tarinoita, jotka eivät ketään kiinnosta.

Vaikutus oli välitön. Vaikka yhdeksän kehui, latisti iloisen mielen tuo yksi haukku. Voi plääh!
Minä en kyseisiä vikoja tunnista. Näytöksemme ovat upeita, opettajamme tekevät aina upeaa työtä ja meidän näytöksissämme tuodaan esiin oppilaiden hyviä puolia ja osaamisen kehitystä. Kaikki pääsevät mukaan esiintymään, onhan kyse oppilasnäytöksestä. Näytöksiimme ei kutsuta mediaa, eivätkä ne ole kilpailutilanteita. Me teemme tanssia sydän pulputen suurista tunteista.

Siis taidan kuitenkin uskoa niitä yhdeksää muuta ja toivoa, että tuon yhden arvion kirjoittaja ei pettynyt aivan pohjia myöten.

Tällekin vuodelle on luvassa upeita esityksiä, rajaton määrä iloa ja riemua ja varmaan puhe, joka sisältää minulle tärkeitä sisäpiirin asioita kaudelta 2016-2017.

Tulkaahan antamaan palautetta.

Elämäni on sujunut kuin tanssi, oikeasti. Alakoululaisena pääsin Eva Hemmingin steppiryhmän kautta Kansallisteatteriin avustajaksi. Töitä kun teki huolella, tuli huomatuksi ja tuosta aukesi hommia kesäteattereissa, muotinäytöksissä ja erilaisissa muissa projekteissa. Sitten pääsin Kansantanssiryhmä Katrilliin. Taas piti tehdä kovasti töitä, mutta sain ihania ystäviä, upeita kokemuksia ja pääsin kiertämään maailmaa tanssien. Nuo kokemukset antoivat uskoa itseeni ja osaamiseeni ja niinpä 1984 perustin oman koulun. Footlight on maamme johtavia tanssioppilaitoksia ja ylpeilen kaikkien upeiden opettajiemme ja oppilaidemme työstä. Ihana elämä siis.

Eilen meitä vanhoja Katrillilaisia kokoontui joukko juhlistamaan yhden maamme tanssi-ikonin, Doris Laineen, syntymäpäiviä. Mieleen tulvi miljoona komentoa, korjausta, haukkua, kehua, ylpeää ilmettä ja iloista yhdessäoloa, joita koimme noiden yli kymmenen Katrillissa viettämäni vuoden aikana Doriksen opetuksessa. Mitenkähän sitä voisi oikeasti kertoa kaikille niille ihmisille, joiden avulla minusta on tullut minä, että ihan mieletön kiitos kaikille teille, jotka teitte töitä kanssani ja teitte minulle mahdolliseksi tulla minuksi!

Syksy on uusien alkujen aikaa. Koulujen alku aloittaa myös harrastukset ja paljon muutakin uutta. Tanssi on hyvä ja antoisa harrastus kaikille. Se ei ole pelkästään hauska liikunnanmuoto vaan se antaa paljon muitakin valmiuksia ja kokemuksia. Miten siis valita, suorastaan massiivisesta määrästä palveluntarjoajia, se itselle oikea toimija?

Monelle tuon valinnan ratkaisee sijainti tai hinta. On selvää, että kiireinen aikataulu ei usein salli pidempiä matkoja tanssituntien pariin. Kyse on tosiaan usein myös talouden resursseista ja siitä, mihin perhe voi olemassaolevat resurssit sijoittaa.

Toisille valinnan peruste on oppilaitoksen tarjoama lajivalikoima, opetukseen käytettyjen tilojen toimivuus, opettajien ammattitaito ja kokemus, oppilaitoksen sisäinen tunnelma tai yksinkertaisuudessaan se, että on kuullut hyvää palautetta oppilaitoksesta.

Mistä siis tietää, millainen oppilaitos oikeasti on? Miten tuosta tarjonnasta löytää juuri sen oikean?

Osa pääkaupunkiseudun tanssioppilaitoksista on hyväksytty antamaan taiteen perusopetusta. Nuo koulut toimivat kunnan/valtion hyväksymän opetussuunitelma pohjalta. Hyväksyntä edellyttää tiettyjen pätevyysvaatimuksien noudattamista opettajien osalta, opetuksen sisältöjen tulee täyttää opetushallituksen asettamat puitteet ja toiminnan tulee muutenkin täyttää tietyt standardit. Opetus on tällöin vastaava kuin muidenkin taideoppilaitosten ja opintokokonaisuuksista saa myös todistuksen. Tyyli eroja kuitenkin löytyy paljon.

Osa tanssinopetusta tarjoavista toimijoista ei ole koskaan edes hakenut tuota lupaa, sen puuttuminen ei siis kerro, etteikö koulu olisi tasokas, mutta se kertoo, ettei tuota tasoa ole virallisesti yhteiskunnan puolelta tarkastettu.

Maassamme ei ole mitenkään rajoitettu sitä, kuka saa tai ei saa perustaa tanssikoulua tai antaa tanssinopetusta. Pääkaupunkiseudulle syntyy jatkuvasti uusia kouluja ja toimijoita. Tanssi on suosittua ja se on hyvä. Jokaisella koululla ja toimijalla on oma visio, tyyli ja toimintamalli.

Käykää tutustumassa kouluihin ja toimijoihin. Kuunnelkaa miltä talossa tuntuu. Katselkaa tiloja ja ympäristöä, haastakaa meitä palvelemaan teitä paremmin ja tarjoamaan teille upeita kokemuksia tanssitaiteen parissa. Olemme valmiit vastaamaan haasteeseen, tulkaa esittämään se.

Koko Suomi tanssii.

Elämä tapahtuu vaikka et olisi paikalla.

Sain tuosta todisteen viime viikolla. Vietimme perinteisen neuvotteluviikon New Yorkissa ja torstaina kotimaasta tuli puhelu. Pojanpoikani oli päättänyt aikaistaa maailmaan saapumistaan muutamalla viikolla ja perjantai aamuna olin ylpeydestä sikkuralla oleva isoäiti.

Suurta iloa seuraa aina suuri vastuu. Meidän perheeseen on tulossa toinenkin vauva kuukauden sisällä ja kun tyttärenpoikani saapuu, on minulla kaksinkertainen isoäidin vastuu pienistä elämistä. New York oli siis tänä kesänä todella tunteikas, onhan se sitä minulle aina, mutta nyt meni jo yli äyräiden.

Asioista on siis ajateltava nyt erilailla. Maailma muuttui yhdessä yössä. Ja pian uudelleen.

Kun on aikaa miettiä ja katsella ympärilleen uusin silmin, ymmärtää myös omat ajatuksensa paremmin. Mikä on maailma, johon nuo pienet tulevat ja mitä heille haluan tarjota?

Meidän perheemme maailma on jo kolmen polven ajan pyörinyt tanssin ja luovuuden kuvioissa. Ja se on ollut hyvä. Nyt tietysti toivon, että neljäskin polvi kiinnostuu suvun alasta. Mutta milaisessa maailmassa tuo ala sitten toimii?

Oma kantani on ja on aina ollut, että tanssi ja taide kaikissa muodoissaan on elämässä niitä tarpeellisia pehmeitä arvoja, antava osa. Maailma on kova ja nykypäivänä negatiivisuus valtaa alaa. Se on kuin Ghostbusters 2 elokuvassa New Yorkin alla vyöryvä vihamönjä, joka tekee kaikista itsekkään ilkeitä. Tuo pitää kääntää ja tanssi on sille hyvä keino. Tanssi on osaamisen iloa ja luomisen riemua.

Minä voin hyvin olla noiden kahden oman pieneni”Ghostbuster” eli tuon siis heille positiivisen vaihtoehdon, lasi on puolitäynnä ei puolityhjä. Samalla voin tuoda tuota samaa muillekin pienille ja vähän suuremmillekin tanssijoille, omassa koulussamme, Tainalandiassa.

Nyt olen täynnä riemua, onnea, ylpeyttä ja rakkautta. Nuo tunteet siirrän myös uuden kautemme alkuun. En enää kiukuttele veden puutteesta Salmisaaressa, jos nuo tilat eivät toimi, hankitaan uudet. En vingu siitä, miksi me jouduimme tähän ongelmakierteeseen, vaan ratkaisen asian ja menen eteenpäin. Teemme uuden teoksen Tanssiteatteri Pikkaraiselle, Pinokkiohan oli suorastaan loistava. Nautin uusien oppilaiden tapaamisesta otan innolla vastaan kehitysideat ja annan upeiden asioiden tulla ovista ja ikkunoista.

Tässä kohtaa pakko sanoa, että elämä ON ihanaa eikä vaan että se tuntuu siltä. Vaikka tuota ei kuulemma koskaan saisi sanoa, maamme mottohan on:”kel onni on se onnen kätkeköön”. Minä en tätä halua kätkeä.
Jippppppiiii syksy 2015.

Aihe on vanha, mutta edelleen ajankohtainen. Viime viikon aikana pidimme sekä Footlightin että Porvoon Tanssiopiston kevätnäytökset. Koulut sitoutuvat minun kauttani vahvasti toisiinsa. Ne ovat kaksi täysin erilaista ja eri tavoilla toimivaa oppilaitosta. Perusajatus yhdistää ne kuitenkin helposti, tasokas tanssinopetus.

Footlight on kolmekymentä vuotias jo melkeinpä megalomaanisen kokoinen oppilaitos. Olen sen itse perustanut ja tyttäreni aikoo työtäni jatkaa. Porvoon tanssiopisto on yli 50v. koulu, jonka äitini Ritva perusti ja sitten me sisarukset (minä, Nina ja Jaana) yhdessä äidin kanssa laajensimme tanssiopistoksi. Tuostakin on kulunut jo 30 v.

Mikä siis on kummankin koulun vahvuus? Kumpi on parempi? Mikä määrittää voittajan? Himputti, pitääkö aina sellainen määrittää? Ei, ei ei ja ei.

Kun katselin näytöksiämme Helsingissä, olin varsin vakuuttunut siitä, että Footlightin oppilaat ovat uskomattoman lahjakkaita, parhaita, kaunempia, notkeimpia…

Kun katselin esityksiäämme Porvoossa, olin jälleen varsin vakuuttunut siitä, että Porvoon tanssiopiston oppilaat ovat ihan varmasti parhaita, kaunempia, notkeimpia…

Siis olen erittäin ylpeä työstä jota teemme eri tavoilla eri kouluissa eri kaupungeissa. Tyyli voi olla eri, mutta suunta on sama. Päämääränä iloiset, innostuneet tanssinharrastajat, jotka kehittävät taitojaan vuosivuodelta osaavien, oppilaistaan kiinnostuneiden opettajien johdolla.

Samaan tähtää nyt uudelleen startattu Tanssiteatteri Pikkarainen. Äiti ( Ritva Schorin) perusti Pikkaraisen jokus tuossa 80-luvun alussa. Äidillä oli unelmana rakentaa pysyvä toimintamalli lasten ja nuorten tanssiteatterille. Pikkarainen teki upeita teoksia. Ei kilpaillut, ei voittanut ja kukaan ei takuulla hävinnyt. Kaikki tekivät taidetta. Pikkaraisesta kasvoi myös joukko ammattilaisia, joista osa toimii edelleen tanssinkentällä.

Nyt on meidän Pikkaraisemme vuoro. Satu Pinokkiosta saa uuden muodon. Teoksessa kohtaavat eri tanssilajit ja lajien tanssijat, sulassa sovussa. Rauhassa tehdä taidetta omista lähtökohdista, ilman pelkoa häviöstä, ilman epäonnistumisen kauhua. Sirkkoja, kaloja, aaseja, Gepetto, Pinokkio ja mitä sitä nyt onkaan….

Nyt meihin tulee taide.

Eikä kenellekään tule pahamieli häviöstä tai epäreilusta tuomiosta.

Tää on meidän juttu!

Tanssi on varsin visuaalinen taiteenmuoto. Monelle on epäselvää tanssilajien eroavaisuudet. Usein tuo ero löytyy rytmistä , musiikin tuomasta luonteesta, liikkeen linjoista tai tyylistä. Kun valitsee oppilaitosta, johon haluaa sitoutua, sillä sitoutumista tanssinopiskelu kyllä vaatii, kannattaa myös miettiä, missä viihdyn ja miksi?

Perustin Tanssikeskus Footlightin 30 vuotta sitten tarjotakseni innokkaille tanssijoille paikan treenata kivassa tunnelmassa, hyvissä tiloissa, loistavien opettajien johdolla. Mielestäni olemme onnistuneet tavoitteessamme. Käykääpä kurkistamassa videomme ja kertokaa, välittyykö tuosta koulumme tunnelma.

Vaalien jälkeinen elämä on erilaista kuin ennen vaaleja. Osa kansasta äänesti ja osa ei. Sepä siis lienee ollut valinta. Me vapaan maan kansalaiset voimme noita tehdä, päivittäin jopa.

Kiihkeästi ovat julkimot kertoneet, millaista väkeä tuntevat ja kuka on heidän tuttavapiirinsä äänet saanut. Kovasti olen ihmetellyt, miten tuo tietämys on hankittu, maassamme kun on vaalisalaisuus eli äänestämme yksin tuossa kopissa. Toki joitain facebook julkaisuja olemme nähneet, kun osa meistä on itse päättänyt ohittaa tuon salaisuuden ja julkaissut äänensä, mutta silti.

Minun tuttavapiirini on aika suppea. En ole kovin mukava enkä sosiaalinen, joten en juokse juhlissa. Vanhakin olen ja usein laiska eli siitä joukon vähäisyys. Tuohon suppeaan ihmisjoukkoon kuuluu kuitenkin aika laaja poliittinen kenttä. Ensirakkauteni kouluajoilta oli ja on ilmeisesti edelleen puhdas Demari, syntymäperheestä löytyi ja taitaa olla edelleen vankka vasemmistolainen, vanhojenpäivätanssiparini on näkyvä Perussuomalainen Vantaalta, työkavereissani on vihertäviä vasemman siiven edustajia, tanssiryhmäni jäsenenä on aktiivinen vihreiden jäsen, yrittäjäjärjestön kautta tunnen muutamia Kokoomuspoliitikkoja ja myös joitain Keskustapuolueen edustajia. Itse olen vasemmalta siiveltä Kokoomusajattelua. Uskon yhteiskunnan vähäosaisten tukemiseen, mutta mielestäni työllä pitää voida vaurastua. Muidenkin kuin jääkiekkoilijoiden ja rallikuskien. Tunnustan.

Jos katsoo tuttavapiiriäni, on siinä kertomus siitä, että tilastot pitävät paikkansa, jakauma Tainalandiassa on sama kuin Suomessa. Tuo ei sinällään ole mikään ihme, kun miettii Tainalandian maantieteellistä sijoitusta. Nykyinen sijoitus kylpyammeessa, Helsingin Laajasalossa.

En voi käsittää, mihin tämä yhteiskunta on matkalla. Tainalandian asukasmäärä lisääntyy syksyllä kahdella ja kuningattarena haluan alamaisteni voivan erittäin hyvin. En halua heidän kasvavan ilmapiirissä, jossa julkisesti huudetaan, että tuolla asuvat ovat sitä ja täällä tätä. Jos näyttää tuolta toimii näin. En usko, että nenän asennosta voi mitenkään päätellä ihmisen sielun laatua.

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni sisälsi melkoisen määrä tuota. Itse kuuntelin milloin mitäkin Ryssittelyä. Tyhmä kun olin en ymmärtänyt tuosta pahasti loukkaantua. Minua säälitti nuo raukat, joiden taustassa ei ollut mitään jännää. Itselläni oli surullisen, mutta mielestäni jännittävän historian kokenut isä. Olen sikaylpeä juuristani ja perheeni historiasta. Voin kuitenkin myös ymmärtää, miksi minua ei aina hyväksytty, ei se oikeastaan minusta johtunut. Oisko sekin ollut Pirkka?

Kun se päivä koittaa, että kaikki uskomme samoin, tunnemme samoin, pukeudumme samoin, olemme saman värisiä, saman kokoisia, saman nimisiä ja meillä on kaikilla samanväriset hiukset, uskon joutuneeni helvettiin.

Jukra, että on kiva tunnistaa oma outo naamansa peilistä ja tietää olevansa yksilö, huomata aamubussissa joukko yksilöitä menossa johonkin, tunnistaa omat,tärkeät, yksilönsä joukosta. Ja hauskinta on, että he kaikki ovat jostain erimieltä kuin minä, jostain samaamieltä, joistain asoista riidellään ja kiivaasti ja sitten sovitaan syvästi.

Luotetaan, rakastetaan, hyväksytään, tuetaan, huolehditaan ja pistetään nyt tämä Oy Suomi Ab reilaan. Tulevia polvia ajatellen.

Kahden viikon vierailu lomailijana USA:ssa sai minut miettimään maamme päättäjien valintoja ja niiden seurauksia.

Olen pitänyt olojani aika hyvinä ja maatamme hyvänä paikkana elää ja toimia. Aikoinaan tein valinnan, että perustan perheeni kotimaahan, vaikka toisenlainenkin vaihtoehto oli olemassa. Juuri USA:han. Nyt päädyin syöttämään omat tietoni verokoneelle, josta sain aika mielenkiintoisen tuloksen.

Olen entinen köyhä: maksan tuloistani veroja 47,93 % eli 2741 €/kk. Tuon täytyy olla sen merkki, että olen jotenkin varakas, muutenhan ei tuossa ole järjenhäivää. Koskaan ei ole rahaa lompakossa ja aniharvoin myöskään tilillä. Tuossa tietenkin on mukana kaikki välilliset verot eli se ei ole tuloverotus vaan myös omien päätösteni tuomat lisät alv:n ja muiden osalta. Tässä tuo kateus USA:han paukahti kuin orava otsaan. Kuitteja katsellessani, olin maksanut matkallani veroja vain 9 % tietämillä kulutuksestani. VAU. Halpaa.

Sitten katselin, mihin kaikki veroeuroni meni ja osasta olen hyvinkin sen kannalla, että hyvä kun meni, mutta joidenkin suhteet ovat minusta poskellaan.

Koulutukseen sijoitan 323 € kun taas sosiaalihuoltoon 521 €. Opettaja minussa kertoo, että kummallinen suhde, koska koulutushan lisää ihmisen kykyä parantaa olojaan. Jos siis koulutus olisi 521 € voisi tuo sosiaalihuolto ollakin sitten pienempi eikö? Minusta tuossa on yhteys, jonka voisi se kuuluisa ”Erkki E. Pahvikin” havaita. Eläkkeistä ei minusta ole mitään huomauttamista (654 €). Tuo on mitä on. Olisi pitänyt tehdä aikoinaan enemmän kuin kaksi lasta, voisi olla enemmän maksajia. Seuraavaksi kiinnitin huomiota Kulttuuriin, Poliisiin ja Elinkeinopolitiikkaan sijoittamani summat. Tuossakin taas vääristymää minusta selkeästi. Kun kulttuuria on tarjolla vähän (siis sirkushuveja eikö?), tuottaa se turhautumia ja minusta myös lisää syrjäytyneisyyttä. En ole 30 opettajavuoteni aikana tavannut yhtäkään lasta tai nuorta, joka ei olisi janonnut mielekästä toimintaa eli siis kulttuuria jossain muodossa, ruumiin tai sielun. Kun tehdään tällaisia valintoja, on selvää, että tarvitaan poliisia. Molempiin noihin käytettiin veroistani selvästi vähemmän kuin elinkeinopolitiikkaan. Toki ymmärrän, että tuo taas sisältää erilaista tukea yrittäjille (sellainen olen minäkin) ja ponnistuksia tulevaisuuden liiketoiminnan kehittämiseen tietenkin, mutta onko suhde väärä ja hypen suuntaa voitaisiin jo vaihtaa. Tehdään kulttuuri Slush tai yhteiskuntavastuu hush.

Eletään utopiassa: Poistetaan kaikki veroluontoiset maksut. Yhteiskunta toimii siten, että kaikki maksavat sen, minkä käyttävät. Jokaisella on oma vastuu ja valta tehdä elämästään sellainen kuin siitä pitää tulla. Tietenkin tuossa lotossa on se ongelma, että osa syntyy yhtäälle ja toiset toisaalle. Ääh ei taida toimia. Minä ainakin haluan tarjota Mökin Miinan huippuälykkäälle jälkeläiselle mahdollisuuden suorittaa tohtorin tutkintonsa ja parantaa sen jäytävän taudin, joka odottaa parantajaansa. Siis koulutusmenot eivät ole vähennettävissä. Ja kaikki, jotka ovat elämänsä töitä tehneet ja yhteiskuntaa rakentaneet voivat huoletta eläköityä. Siis eläkemaksut kai säilytettävä, mutta kuitenkin… Amerikkalainen tapa on hoitaa terveysriskit vakuutuksella, tuossa uskon olevan kyllä jotain itua. Tehdään sellainen järjestelmä, joka on jossain meidän ja amerikkalaisten välistä. Nyt siis SOTE kehiin hei!

Visaistahan tämä on. Tuet ja kustannukset eivät kuitenkaan saisi olla sellaisia, että ne vääristävät liiketoimintaa ja siten lopulta kääntyvät itseään vastaan. Tämä kai sitten on sitä elinkeino- tai kulttuuripolitiikkaa.

Otetaan esimerkki kulttuurin puolelta ja ihan tästä omasta pöydästä:

Taiteenperusopetuksen tukia jaetaan jollain perusteella (harkinnanvaraisesti) osalle taiteenperusopetuksen oppilaitoksista. Summat ovat mielestäni melkoisia, mutta niitä eivät saa kaikki oppilaitokset, vaikka kunta olisikin hyväksynyt oppilaitoksen opetussuunnitelman. Otetaan esimerkiksi tanssin toimijat: pääkaupunkiseudulla osa kouluista saa tukea osa ei. Helsingin koulut eivät saa. Naapurikunnissa on kouluja, jotka saavat. Kun toiminta ja kulut ovat kaikilla samat, Helsingissä vain hiukan korkeammat, olemme tilanteessa, jossa tukea saavalla koululla on paljon paremmat mahdollisuudet pitää oppilasmaksut matalina ja kehittää toimintaansa siten, että se näyttäytyy kuluttajalle parempana kuin kilpailijan, jonka toiminta keskittyy olemassaolon ja työpaikkojen säilyttämiseen. Tukea saavilla kouluilla ei ole kuitenkaan velvoitetta toimia eettisemmin tai esim. sitoutua syvemmin työntekijöihinsä kuin muillakaan. Tuen käyttöä ei valvota mitenkään erityisesti vaan tietenkin luotetaan siihen, että toiminta on, mitä sen sanotaan olevan ja tulokset näkyvät, tietenkin, koska koululla on varaa tehdä parempaa taiteellista työtä, kuin toisella. Kilpailu vääristyy tukien avulla. Minä maksan tuosta rallista ja muusta kulttuurista näköjään 62 € kuukaudessa.

Jos meidän oppilaidemme vanhemmat ovat lähelläkään kaltaisiani veronmaksajia, on meidän tarvitsemamme tuen määrä n. kuukauden kulttuuriverot oppilaidemme vanhemmilta. Näin ajatellen emme siis pyydä kuin omiamme takaisin vai mitä?

Taidanpa mennä äänestämään kun aika on.

Yhä useampi 18-25v. nuori saa nykyään kirjeitä ulosottomieheltä. Minä kuulen noita kertomuksia, täällä toimessani, sillä taloudellisiin vaikeuksiin ajatunut nuori ei selviä myöskään lukukausimaksuistaan. Minulle on välillä käsittämätöntä, kuinka osaamattomia nuoret ovat, kun on kyse tällaisita asioista. Onko aika meidän kasvattajien katsoa peiliin?

Oli jo eilen (tai vuosia sitten). Yhteiskunta odottaa menestystä, intoa kouluttautua, halua pyrkiä eteenpäin ja saada suuret tulot. Tabletit, kännykät, merkkikamat ja oikea imago ovat osa persoonaasi vai ovatko? Jos tulosi eivät riitä vuokranmaksuun keskusta-asunnosta, onko tosiaan pakko asua siellä? Jos talous ei kestä ”lasillista kuplivaa ” tai viiden euron kahvia päivittäin, onko elämä siis ”arvotonta”? Toivottavasti ei.
Minun nuoruudessani koulussa oli aine nimeltä Kansalaistaito. Ainakin meidän opettaja opetti juuri noita, kansalaistaitoja. Olisiko aika palauttaa nuo opit niin kouluun kuin kotiin keittiöpöydän ympärille? Monelle nuorelle tulee synkkä tulevaisuus, kun vuosia väännetään velkaantumisen kanssa, joka johtuu siitä, että ei tartuta ongelmaan ajoissa. Suhteuteta menoja tuloihin. Moni tietysti velkaantuu muistakin syistä, mutta oman talouden hallintaan voi aina vaikuttaa. Ei saa luovuttaa. Pitää pyytää ajoissa apua, eikä vain antaa tilanteen pahentua. Näin ainakin minä uskon.

Asiakaspalvelun monimuotoisuus avatuu toimintamme kaltaisessa palvelussa usein hyvinkin hämmentävänä. Tässä auvoisaa arkeamme:
Oppilas1) tähän sisääntuloaulaan täytyy saada jumppamatot kaikille käyttöön, jotta balettioppilaat voivat lämmitellä ennen tuntia.
Oppilas 2) Miksi tässä aulassa ei ole tilaa kerrata viime viikon tuntisarjaa ja miksi tätä aulan lattiaa ei siivota kurasta? Nykärisarjoissa tehdään lattiatyöskentelyä, eikä tuossa voi kurassa pyöriä.
Oppilas 3) miksi minua kielletään steppaamasta tässä aulassa ja sanotaan, että tulee meteliä?
Oppilas 4) voisitte hei hankkia jotkut soittovehkeet tähän aulaan. Sais kytkettyä musat puhelimesta ja ois kivempi treenaa.
Oppilas 5) Myöhästyin tunnilta, kun en päässyt balleriinojen yli, nykäriläisten ali, stepparin takaa ja hopparin sivusta kohti pukkaria ja omaa salia. Ope ei päästä myöhästyneitä tunnille. Kauanko pitäis varata matka-aikaa ovelta aulan läpi saliin et ehtis?

Pyrimme tarjoamaan hyvät tilat, mahtavaa opetusta ja kivan fiiliksen. Kaikkiin toiveisiin emme taivu, joten huomiodaan toisemme ja nautitaan tanssista.

Mikä voisi olla parempi keväänmerkki kuin valo? Valo tulee monessa muodossa kevään tullen. Ensin sen huomaa tässä helmikuun alussakun päivä pitenee nopeasti. Juuri tässä syntymäpäivieni alla (6.2), sen havaitsen vuosittain. Tarmoa tulee tuplasti, kun huomaa bussissa, että opettamaan menessä onkin jo valoisaa.

Seuraava valaistuksen hetki tulee, kun valomiehemme ”Valo” Virtanen alkaa muistutella kevätjuhlanäytösten valosuunnitelmista. Se on yleensä maaliskuun alkua ja konkretisoi sen, että kevätkausi on rajallinen ja vaikka lopussa seisookin kiitos, on välissä aina kiire. Minun onnekseni, kun käsken Valon tulla, hän aina tottelee. Tuo yhteistyö pelaa kuin junanvessa ja on niin mukavaa.

Minä olenkin jo toisenpolven Schorin, jota ”Valo” tottelee. Äitini teki pitkään yhteistyö Antin kanssa Tanssiteatteri Pikkaraisen teoksien valaistuksen kautta ja nyt kun herätämme Pikkaraisen uudelleen henkiin, on meillä valo valmiina. Kevättä rinnassa.

Studiolla suhisee ja se on mahtavaa.

Vaalit lähestyvät ja sen huomaa. Luvataan yhtä, vaaditaan toista ja halutaan kolmatta. Nouseeko Suomi huhtikuun jälkeen huikeaan kiitoon vain jatkammeko tätä rypemistä? Sitä ei varmaan kukaan osaa ennustaa, mutta varmaa on, että jotain on pakko tapahtua.

Nykyinen viesti joka suunnasta on se, että vähennetään väkeä,korkeakoulutetut nuoret eivät saa töitä, kolussa pitää olla entistä parempi, jotta olisi edes pieni mahdollisuus sitten joskus työllistyä etc. Kilpaillaan, jyrätään, halutaan, tahdotaan, otetaan ja menestytään. Tai sitten pudotaan, menetetään, hävitään ja epäonnistutaan. Jos on voittaja on aina myös häviäjä.

Paineet kyllä lisääntyvät, mutta leivotaanko tällä resptillä lisää menestystarinoita? Yhä harvempi nuori tuntuu tietävä, mikä haluaa olla isona. Kellään ei ole suunnitelmaa tai edes suuntaa sille. Pitää vain menestyä. Kuka hitto aikuisten oikeasti määrittää sen, kuka on menestynyt?

Tainalandiassa sen määritän minä:
1) Mieti mikä saa sinut iloitsemaan elämästä
2) Mieti mitä haluaisit saada aikaan elämässä
3) Koeta saada kolme muuta ihmistä iloiseksi päivässä
4) Mieti mitkä ovat omat perustarpeesi ja miten ne täyttyisivät
5) Uskalla unelmoida joskus hullujakin unelmia.
6) Älä aloita lausetta koskaan:”Minulle kuuluu…”

Tainalandiassa näillä eväillä pyritään kohti menestynyttä ja onnellista ihmistä. Minun maailmassani jokainen on hyvä juuri sellaisena kuin on ja oma sisäinen tasapaino määrittää paljon enemmän sinua kuin ulkoiset voitot, menestykset, tappiot tai menetykset.

Huominen tulee kyllä ja se tuo aina tullessaan uusia mahdollisuuksia ei vain haasteita. Lasini on siis puolitäysi ei puolityhjä

Joskus taas suurempaa. Alkuviikosta Hesarissa oli juttu tanssintaloista Pohjoismaissa. Helsingistä sellainen puuttuu. Vaikka olen tanssinkentällä toimija, joudun myötämään olevani tämän hankkeen kohdalla skeptikko, kunnes rahoitussuunnitelmat tuodaan esiin.

Tanssintalo

HSn jutun mukaan Oslon talo elää täysin julkisten tukien varassa ja Tukholmakin, joka usein otetaan malliksi, pystyy vain 40% omarahoitusasteeseen. Mistä siis rahoitus? Tanssi on huonolla rahoituksella joka suunnasta. Nuorilla tekijöillä ei ole mahdollisuuksia päästä näyttämään osaamistaan, koulut nääntyvät talousvaikeuksiin eikä tanssijoille löydy töitä. Muuttavatko uudet seinät tätä vai vievätkö nuo seinät loputkin rahat kentältä? Jos hankkeelle löytyy tosiaan rahoitus rakentamiseen ja sitten toimintaan siten, että ne eivät ole pohjaton kuilu, johon on pakko upottaa miljoona toisen jälkeen, koska se kerran on rakennettu, hyvä. Skeptikon on vaikea uskoa niin käyvän.

Taisi olla Oslon talo, jossa harmiteltiin, että tilaa ei voi muunnella juhla- tai kokoustilaksi, jotta sitä kautta saisi lisätuloja, mutta ei kai nyt kokoustiloja pitänyt tehdä vaan tanssintaloa? Kyllä kokoustiloja stadista jo löytyy ja löytyy muuten harjoitustiloja tanssijoillekin, rahaa niiden maksamiseen tanssijat tarvitsevat, juu ja katsojia. Tehdään siis hyvä työ ja mennään katsomaan tanssiteos kuukaudessa ja tuetaan tanssia.

Elämä keskittyy joskus kovin pieniin asioihin. Viimeisten päivien aikana kahteen neliösenttiin. Tarkemmin kengän korkoon ja vielä tarkemmin sen lattiaan osuvan osan pinta-alaan.

Hahkiala

Täältä tulee: meidät on kutsuttu Hahkialan kartanoon juhlaillallisille. Pukukoodi on tumma puku. Vastattuamme myöntävästi kutsuun, tuli kutsujalta lisäohje, että naisilta odotetaan polvi- tai pohjepituista juhlavaa asua. Erikseen ohjeessa mainittiin, ettei kartanon päärakennuksessa saa käyttää piikkikorkoisia kenkiä.

Te kaikki minun lähimmät ystäväni (ja muutkin) tiedätte, mikä saa Tainan tikittämään, juu kengäthän ne. Siis minä kysyin kutsujalta tarkennusta ohjeeseen ja tulihan se. Kengissä tulee olla korko, jonka pohjan pinta-ala on vähintään 2 cm2.

Ja sitten mittailemaan. Huomio 1: Minna Parikat ei kelpaa, huomio 2: Manolot ei kelpaa, huomio 3 Capezion tanssikengistä ei yksikään malli kelpaa. Noiden kaikkien yhdistävä tekijä on n. 1,8cm2 korko.

Olen varreltani verrattavissa Hobbittiin (160 cm) eli jumatsuikka en eccoissa juhlapukuun pukeudu. Pukuni vaatii upeat kengät tai itsetuntoni valuu alle vaaditun hamekorkeuden.

Kannattaako juhlia järjestää tiloissa, joiden parketit eivät kestä eleganssia? Kuulemma pienemmällä pinta-alalla varustetut korot pilaavat lattiat, mattojenkin läpi. Miesten kengät eivät ole ongelma.

Miten tästä selviän? Jätänkö juhlat väliin, kun ei ole kaapissa (tai omistamassani tanssitarvikeliikkeessä) eleganssiin sopivia kutsujalle kelpaavia kenkiä? Seuraaviin kutsuihinne liittäkää myös korkokoodi. Tästä nääs tulee paineita suurenkin valikoiman omistajalle.

”Mä mistä löytäisin ne kengät, ne kengät juhliin sopivat?”

Aamulla istuin metrossa. Vastakkaiseen penkkiin kömpi ”Leo” , jonka liikkeitä äitinsä ohjeisti tehokkaasti. Leo jäi tuijottamaan minua ja kuiskasi kirkaalla äänellä äidilleen: ”Miks toi täti on noin vihainen? Onko se päiväkotitäti? Ainaki on samannäköinen kun Leila kun me ei syödä kunnolla?”

Iiik!!!!! Olinko vihaisennäköinen, vaikka olin vain väsy? Ei ole sama asia. Vilkaisin ympärilleni ja JUUUUUU, vihaisenväenmetrossahan sitä kökötettiin. Tein pikaparannuksen ja juttelin Leolle. Poistuessaan hän huikkasi, hei hei kiukkukalle. Lähimpiä nauratti vaan eivätpä oikeasti uskaltaneet nauraa, joku ois voinnu pitää hulluna.

Mies se tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta.

Tanssikeskus Footlight